Rantasalmi

Asuttaminen

Kun Savon ”kihlakunta” Pähkinäsaaren rauhassa 1323 tunnustettiin Ruotsin valtakuntaan kuu­­luvaksi vedettiin raja ilmeisesti eränautintarajojen pohjalla. Tällöin ”Maakansa” (län­siosa Randasaloa eli Rantasalmea) kuului Ruotsin puoleiseen Savoon ilmeisesti suur-savo­laisten erä­­maana. Seudulle näyttää tulleen eränkävijöitä suur-Savosta ja Laatokan-Karja­lasta, pääosa kuitenkin suur-Savosta. Asutus oli 1500-luvulle tultaessa kasvanut niin  paljon, että Rantasal­mi sai sen vuosisadan aikana oman paikallishallinnon, tuli omaksi pi­täjäksi. Perustamisaikaa ei täsmällisesti tiedetä, mutta pitäjä oli olemassa jo vuonna 1526.

Torpparilaitoksesta maassamme voidaan puhua vasta 1700-luvun puolivälistä lähtien. Sitä ennen se oli heikosti kehittynyt ja torppia perustettiin vain kartanoiden työvoimatarpeen tyydyttämiseksi. Kehittyessään torpparilaitoksen tarkoituksena oli tyydyttää tilattoman väestön maantarve. 1830-luvulla (Henrikin perheen Rantasalmelle saapumisen aikoihin) asutuskehitys Rantasalmen kunnassa jonkin verran muuttui. Monin paikoin alkoivat liian pienet, moniin osiin pirstoutuneet talot yhtyä jos kohta toisaalla pirstoutuminen jatkui. Vuonna 1835 koko pitäjässä oli 596 taloa (pl. Heinävesi, joka itsenäistyi 1860) ja v. 1860 taloja oli 562. Torppia Rantasal­mella oli vuonna 1835  470 ja vuonna 1860 niitä oli peräti 564, eli suunnilleen saman verran kuin itsenäisiä taloja. 

Torpparit muodostivat Rantasalmella 1700-luvun jälkipuoliskolta alkaen varsin huomattavan väestön osan kuten edellä jo viitattiin. Torppari oli tilan osan vuokraaja. Lampuoti oli itsenäinen tilan vuokraaja. Lampuoteja oli vuonna 1835 66:ssa talossa eli 10 % pitäjän taloista. Lampuoti maksoi vuokran osalla sadosta, ”taval­lisen maan osa” oli 1/3 sadosta, ja mahdollisesti luontaistuotteina. Kun torppari vuokrasi ti­lan, ensimmäinen rakensi torpan rakennukset ja raivasi pel­totilkun. Tavallisesti rakennuksia olivat asuintupa, sauna, aitta ja navetta. Riihtä ei aina ollut jos saattoi käyttää päätalon riihtä. Pel­toa oli tavallisesti jokunen tynny­rinala (erääl­lä kartanolla vaihtelivat v 1855 vuokraajien pel­lot  2½–5½ tynnyrinalaan). Useimmat torpparit saivat tärkeimmän elantonsa kaskeamisesta.  

Vuokraa torppa maksoi luontaistuotteina ja työsuorituksina. Tavallisesti oli annettava 1/3 sa­dosta maanvuokrana. Työpäiviä karttui vuodessa 1700-luvun jälkipuoliskolla yleensä yhteensä 36. Tultaessa 1800-luvulle työpäiviä vaadittiin enemmän, yleensä oli 2 viikkotyöpäivää eli 104 päivää vuodessa. Työpäivien määrä sanottiin torppakontrahdissa. Työpäivissä oli hevos- ja ”jalkatöitä”. Torppari vastasi talon hollikyytivelvollisuudesta. Torpparille saattoi kuulua myös urakkatöitä. Talvella oli halontekoa ja pellavankehruuta, joskus viljan puintia. Varsinaisia luontaissuorituksia oli harvoin (leiviskä tai yli voita, naula talia jne). Torpparin tuli pitää torp­pansa rakennukset ja aidat kunnossa. Usein kontrahdissa mainittiin, että ”oli toteltava isännän mää­räyksiä ja esiinnyttävä kunnioittavasti häntä kohtaan”. Torppari ei voinut olla var­ma torp­pansa jatkuvasta asumisesta sillä isäntä saattoi irtisanoa torpparin milloin hyvänsä. Jos irtisanominen tapahtui ennen Mikkelinpäivää (29.9.) oli lähdettävä seuraavana keväänä. Käytännössä kuitenkin kunnollinen torppari sai yleensä jatkuvasti viljellä samaa torppaa.

Varsinaisen talonpoikaisväestön alapuolella olivat mäkitupalaiset ja loiset, joilla ei ollut lainkaan maata viljeltävänä. Mäkitupalaisilla oli asunto vuokramaalla, loisilla ei sitäkään. He asui­vat torpparin nurkissa. Suurin osa loisista oli yksinäisiä naisia. Elatuksen he saivat tekemällä töitä taloon tai taloihin. Joskus piti lähteä kerjuulle.

Oman ryhmänsä talonpoikaisyhteiskunnassa muodosti  palvelusväki, rengit ja piiat. Talosta ne lapset, joita ei tarvittu välttämättä kotona oli pantava viimeistään rippikoulun käytyään palvelukseen. Jollei ottanut itse palveluspaikkaa saattoi joutua pakolla otetuksi. (Rippikir­jaan tehtiin merkintä paitsi rippikoulun suorituksesta ja ehtoollisella käynnistä, myös palvelukseen menosta). Piika tai renki teki vuoden palvelussitoumuksen. Jos lähti ennen aikaa palveluspaikasta perään kuulutettiin (kir­kossa) kuin karannutta vankia. Palvelus alkoi syksyllä kun isännät ensin olivat pestuukokouksessa tehneet palvelussopimuksia. 

Vaikka säätyläisväestö muodostikin pienen osan Rantasalmen pitäjän väestöstä (v 1825 oli 136 täysi-ikäistä miestä ja v 1850 heitä oli enää 111) oli heidän omistuksessaan verraten suuri osa pitäjän maa-alasta, kuitenkin vähitellen pieneten 1800-luvulla. Säätyläisillä oli vuonna 1830 ta­loja 58 ja 1860 enää 41 (7,4 %). Rantasalmen säätyläissuvuista mainittakoon Aminoff, G. ja G. J Ehnroth, Herlin, Pistoleckeros, G. Ahlström. 

Maanviljelys

Niin kauan kuin maatalous polki paikallaan – ja sitä kesti aina 1800-luvun jälkipuoliskolle – ei rantasalmelaisten leipä paljoakaan levennyt. Pitäjässä oli vaurautta, mutta myös paljon pie­niä taloja, joissa asui enemmän väkeä kuin mitä talo pystyi elättämään silloisen maanviljelyksen heikon tason vallitessa. Sitä paitsi oli suu­ri tilaton väestö, joka sekin sai elantonsa maan­viljelyksestä tekemällä taloihin töitä.

Kasken viljelyn valtakautta jatkui Rantasalmella vielä koko 1700-luvun, mutta 1800-luvun alkupuolella peltoviljelys saavutti johtavan aseman. V 1835 tehdyn arvion mukaan viljeltiin kolmesta tärkeimmästä viljalajista, rukiista, kaurasta ja ohrasta pellossa ~ 63 %, kaskessa ~32 % ja 5 % kasvatettiin kydöttömällä suolla. Kaskiviljelys oli vielä 1800-luvun puolivälin jälkeenkin tärkeä, eikä rantasalmelainen maanviljelijä tullut ilman sitä  toimeen.

Kaskimaa-sato saatiin kolmantena kesänä kaatamisesta. Viljely oli yleensä  ensin ruista ja sit­ten kahtena seuraavana vuonna kauraa (ja sato pieneni). Myös ohra- ja nauriskaskea teh­tiin  tai tattarikaski kauran sijasta. Ohrakaski saatiin toisena vuotena ja nauriskaski seuraavana vuo­­­­tena kaadosta. Kaskesta otettiin kolme satoa, minkä jälkeen maa jäi ruohoa kasvavaksi ja käytettiin jonkin aikaan laidunmaana. Sitten se jätettiin kasvamaan uutta metsää kunnes jälleen kaskettiin. Kierto pellosta peltoon oli 15– 20 vuotta (–35 v). Jos talo kylvi tynnyrin ruista joka vuosi (tynnyri 1,65 hl ja peltoalana ~1,5 ha), tarvittiin 25-vuotiseen kiertoon 75 tynnyrinalaa eli ~37 ha kaskimaata, josta kerralla oli hyötykäytössä 1/4. Satoarvio v 1835 oli ruiskaski 8-kertaisena.

Tavallinen kaski kaskettiin nuoreen, rehevään lehtimetsään, paikalle missä aikaisemmin oli ollut ylipalo eli luhta tai tavallinen kaski. Kaataminen tapahtui yleensä heinä– elokuussa. Ensin kaadettiin pensaat ja pienet puut, ja suuremmat karsittiin käden ulottuvilta niin, että maa oli oksien peitossa. Sitten kaadettiin suuret puut. Seuraavana talvena hakattiin kuivat rungot viertopölkyiksi. Kasken poltto tapahtui seuraavana kesänä  Viertopölkkyjä  vieritettiin rautakoukuilla heikommin palaneiden kohtien päälle, jotta maan pinta palaisi tasaisesti. Jos poltto onnistui hyvin, ei maa palanut kuin aivan pinnalta. Paksummat palamatta jääneet rungot kerättiin aidaspuiksi. Kun kaskimaa oli puhdistettu palamattomista rungoista, kylvettiin rukiin sie­men ja mullattiin sahralla ja karhittiin risukarhilla. Kylvö tapahtui hetimiten polton jälkeen heinäkuun lopulla. Kun sato seuraavana vuonna oli leikattu, kynnettiin pelto heti.

Rantasalmen pellot olivat parhaasta päästään kivikkoiseen moreenimäkeen raivattuja. Arvion mukaan v 1835 tienoilla 90 % pelloista oli rinnepeltoja ja vain 10 % tasaisella hiekkamulta- tai savimaalla. Pel­toalasta vain 1 % oli tuolloin säännöllisesti ojitettua. – Peltoviljelyn edellytyksenä oli riittävä lannoitus. Tässä suhteessa Rantasalmella oli vaikeuksia pienestä karjamää­rästä johtuen. Eläinlannan lisänä käytettiin suomutaa. Viljely oli 2- tai 3-vuoroviljelyä (pelto välillä kesantona) ja kasvatettiin yleensä ruista, ohraa ja kauraa, lohko kutakin. Geometriseen tynnyrinalaan (0,49 ha) kylvettiin ½ tynnyriä. Vuoden ruissato oli keskimäärin 3½ tynnyriä/ge­o­metrinen tynnyrinala eli vajaa 7 tynnyriä/ha ts. vähän alle 800 kg (1950-luvulla normaali sa­to oli 1500 kg ja hyvä sato yli 2000 kg/ha). - Jauhatukseen pitäjässä oli useita myl­lyjä, sekä vesimyllyjä että tuulimyllyjä.

Edellä kuvattu auttanee ymmärtämään Henrikin kotiväen elinoloja ja mahdollisuuksia Rantasalmella. Torppari Anders Makkosen perheen asumisesta eräitä yksityiskohtia jäljempänä.

Lähteet:
Arvo M Soininen, Rantasalmen historia, Pieksämäki 1954